Arrivederci.

Ennen kuin voin hypätä uuteen seikkailuun, niin täytyy varmaan pistää piste vanhalle, vai mitä luulette?

Kun joku kysyy viime talvesta, niin latelen usein suustani samat latteudet sen kummempia ajattelematta: ”Tosi kivaa, koulu vähän kamala, kämppikset suurimmaksi osaksi ihania, hyvää ruokaa ja voi luoja, miten ne myöhästeli.” Hymyilen ehkä konemaisesti ja pyöräytän silmiä. Kun sitten istun yksin kahvilla, tuijottelen ohikulkijoita ja annan ajatusten kelata, muistan paljon hetkiä, joita on helppo ikävöidä. 

Yksinä parhaimmista Milanon muistoista muistan Sabinen ja muut itä-eurooppalaiset vaihtarit, punkkumukit ja pitkät, pitkät keskustelut olohuoneen patjoilla istuen, tanssien samoilla patjoilla ja nauraen vallattomasti ihmisten kanssa, joita en oikeastaan edes tuntenu, mutta joiden kanssa silti oli sillä hetkellä niin kamalan paljon yhteistä. Tehdaskemuja, cappuccinohetkiä ja yhteistä odotusta. Niiden boho-piirien vastapainona ikävöin jatkuvasti myös Herra ja Rouva Pikku-J:tä. En ikinä unohda sitä huoletonta tunnetta, kun istuttiin miljoonat kerrat Dadan auton takapenkillä illallisten jälkeen, liuttiin vauhdin takia puolelta toiselle, kiusattiin vuorotellen toisiamme ja naurettiin ittemme kipeiksi samalla, kun Milanon valot vilahteli ikkunoiden takana. Jollain oli taskussa avaimet, muulla ei ollut niin väliä. Joku muu huolehti kaikesta. ”God, I love you guys”, hoettiin vuorotellen nauraen ja hukuttiin siihen kuplivaan hetkeen. Muistan ajatelleeni, että oon kamalan nuori.

Myös Sienasta on hyviä muistoja, kun asuin tähän astisen elämäni ihanimmassa asunnossa seitsemän muun vaihtarin kanssa, juhlin monta yötä taivasalla espanjalaisia tansseja opetellen (mammat riivas!) ja seikkailin pitkin pieniä katuja uuden turkkilaisen ystävän kanssa ennen auringonnousua. Pelasin elämäni hauskimman ”Have you ever..?” –pelin Piazza del Campolla yhtenä pitkänä iltana, ja toteutin vanhan päiväuneni eräänä maanantai-aamuna hyppäämällä ensimmäiseen asemalta lähtevään junaan täysin extempore. Nauroin usein ääneen ja lauloin ranskalaisia lastenlauluja koulun ruokalassa kahden ihanan tytön kanssa. Silloin tällöin itkin väsymystä, join lohdutuskahvia uudessa kantakahvilassa ja hymyilin kerran kiitollisena, kun sain apua tärkeimmältä ystävältä Suomesta. Tavallaan Siena oli eniten täynnä postikorttihetkiä. Kerran elämässään täytyy jokaisen opetella täyttämään vesipulloa kylän puhtaimmassa lähteessä, ottaa sujuvasti päiväunia keskellä turistien täyttämää aukiota ja valloittaa kahvilan ullakkoparvi teekupposen kanssa päivä toisensa jälkeen. Tutkia sieltä iltapäivän kulkua. En myöskään koskaan unohda Pedroa - maailman hyväsydämisintä portugalilaista -, jonka kanssa kyllästyttiin usein lähikuppilan opiskelijabileisiin, pihistettiin sieltä pullo viiniä ja mentiin tuhoamaan se läheisen kirkon portaille. Keskustelut saatto kestää tuntikausia. Onko edes olemassa parempaa? La dolce vita, toden totta.

Ennen kaikkea ikävöin Italiasta kellottomuutta. Sanoin kerran eräälle ystävälle, että Italiassa on yhtä aikaa ihanaa ja kamalaa se, miten mitään virallista ei tapahdu ennen kuin on otettu parit espressot, harrastettu seksiä vaimon tai rakastajan kanssa ja juteltu mukavia lähikaupan kassalle. Velvollisuuksia ei vaan ole ennen nautintoja. Kaikkialla flirttaillaan huolettomasti, rakastetaan elämää ja otetaan syöminen kuoleman vakavasti. Kuten kuuluukin. Sen Italian haluan muistaa. Huolettoman ja kuplivan. Kiitos kaunis. <3