Istuin eilen aamulla klo 9.00 Coffee Housessa hautautuneena mun lemppari nojatuolin uumeniin ja kirjotin päiväkirjaan näin:
”Viimenen aamu Suomessa. Kädessä on melkein tyhjä suklaacappuccino ja korvissa soi Jack Johnsson. Voisin kuvitella, että jos mulla olis laukku täynnä tuttuja, suomen- tai englanninkielisiä kouluhommia, taskussa pienen yksiön avaimet ja Oulussa pyörivä normaali, rauhallisempi arki, tuntisin oloni aika kotoisaksi. Haluaisin ehkä jäädä tähän. Sen sijaan mulla kuitenki on univelkaa, sekava To Do –lista lopputalvelle ja avaimet kämppisviidakkoon, johon ei pätkääkään huvittais palata. Lentolippu, jolle tekis mieli varata samantien jatkoyhteys Bahamalle. Onko Milanossa mitään, mitä mulla on ikävä?”
Viimeset päivät Suomessa meni pienessä tunnottomuuden tilassa, ku ahistelin tänne paluuta. Näin painajaisia motkottavasta ranskiksesta, nollaa huutavista opintopisteistä ja unettomista öistä, jollon herään yksinkertasesti siihen, että se tyttö metrin päässä musta haisee niin pahalle. Vielä lentokoneessaki tunsin suunnatonta ärtymystä, ku suomalaiset lentoemot toistamiseen alko puhumaan mulle englantia. Teki mieli huutaa, että uskokaa nyt herran jumala, etten oo italialainen, eikä musta sellaista tule. Sillon tällön on hermot vähän kireällä. Anteeksi äiti, että taisin vähän kiukutellakki. J
Nyt, reilu vuorokausi myöhemmin, ahdistukset on hävinny ja tuntuu hyvältä olla takas täällä. Oulussa osaan harvoin rentoutua ja revin stressiä ihan kaikesta. Siellä on aina niin kamala kiire ja yritän väkisin ehtiä tehä kaiken. Nyt istun kahvilla ilman minkäänlaisia suunnitelmia pitkään, pitkään aikaan. Tätä mulla oli ikävä, vaikken sitä huomannu. Tätä, että voin istua auringonpaisteessa kirjottelemassa rauhassa ja tajuta, etten oo vilkassukkaan kelloa koko päivänä. Eikä siihen oo ees mitään tarvetta.
Kaikki on kyllä entisellään. Italialainen saippuaooppera jatkuu. Haistoin jo porraskäytävässä, että ranskistyttö oli tainnu siirtää pienen pesänsä parvekkeelta olohuoneeseen ja sisälle päästyäni kuulin ensimmäisenä, että vuokrismummo oli jo useaan otteeseen käyny huutamassa mun puuttuvasta vuokrasta, vaikka sopimus oli, että maksan 12. päivä. Welcome home... Juoksin automaatille ja painuin yläkertaan. Kävi ilmi, että meidän kämpässä on kaikkien lähdön jälkeen käyny kaasukatastrofi. Viimeisellä lähtijällä, ilmeisesti Pikku-J:llä, oli jääny kaasulevy päälle ja mikäli naapuri ei olis haistanu sitä, koko kerrostalo ois voinu räjähtää taivaan tuuliin. Paikalle oli pitäny hälyttää poliisit ja paloautot ja koko rakennus oli ymmärrettävästi kauhuissaan. Näin sieluni silmin, miten koko talo ois räjähtäny, asukkaat sen mukana ja mahdollisesti jopa viereiset talot... Maanantaina asiasta on kriisikokous, kun ollaan kaikki taas kotona. Ranskis ja herra Pikku-J tosin epäilee, että meille valehdellaan. Ite en osaa sanoa juuta, enkä jaata, koska kaasuhella on mulle niin outo käytäntö. Onko mahdollista, että se ois ollu päällä pari viikkoa, ennen ku se ois huomattu? Näin meille väitettiin. Who knows. Valehtelustakaan en ois yllättyny, sillä vuokrismummo on useaan otteeseen osoittanu olevansa melko perso rahalle.
Samanlainen kriisikokous oli päivää ennen mun lähtöä Suomeen, koska vuokrismummon mielestä ei ollu ok, että herra Pikku-J muuttaa saman katon alle kolmen tytön kanssa. Mies talossa oli mummelin mielestä uhka mun ja ranskistytön siveydelle. :D Naurettiin myöhemmin, et mitähän se olis vastannu, jos oltais kysytty millasena uhkana se ranskistyttöä pitää, joka tykkää sekä tytöistä että pojista. Eikös se suhteutettuna olis astetta suurempi draaman aihe? Nyt mummeli ei kuitenkaan enää näytä muistavan uhkia. Rouva kävi kyläilemässä vielä yhdentoista aikaan illalla opettamassa herra Pikku-J:tä ripustaan pyykkiä. (Miten ihmeessä se tiesi, että pestiin pyykkiä?!) Seisottiin herrasen kanssa huvittuneina kattomassa, miten se sopotti italiaa ja ripusteli J:n Calvin Kleineja aivan tyytyväisenä. Rouvalla ei selvästi käyny mielessäkään, että vuokranantajat ei ehkä normaalisti sotkeennu vuokralaistensa alusvaatteisiin. Saatiinpa hyvät naurut jälleen kerran ja mun ahdistus lieventyi hitaasti mutta varmasti.
Saippuaoopperaa tai ei, oon tainnu huomaamattani kotiutua tänne aika hyvin. Kriisikokoukset, jatkuvat äänenkorotukset ja yleinen sekamelska on pieni hinta siitä, että aamulla voi herätä auringonnousuun ja jättää kellon matkalaukun pohjalle. Tai pukea jalkaan ballerinat tammikuussa. Kun kävelin aamulla metrosta ylös, tunsin kevättuulen kasvoillani ja suuntasin varpaani jälleen kahville, mut valtas suunnaton onnen tunne. Pitkästä aikaa asiat oikeestaan tuntuu aika simppeleiltä. Päätin, että tästä päivästä alkoi mun kevät. Hassulla tavalla tunsin Lontoon.
Uusi vuosi, uudet kujeet. Jännä nähä, minne tämä vuosi kuljettaa mut ja kenen kanssa. Hymyilen, toivottavasti teki. <3
